Ensihoidon saavutettavuus

Mitä ikinä teemmekin, on varmistettava ensihoidon nopea pääsy kohteeseen. Palvelut ovat valitettavasti heikenneet. Yhä sairaampia ihmisiä hoidetaan kotona. Jos vaan mitenkään kykenee olemaan kotona, kotiutetaan. Toisinaan, vaikkei kykenisikään. Sairaaloilla on kova paine kotiuttaa, jotta paikat riittäisi tulijoillekin. Yllättäviä tilanteita tulee, myös perusterveille ihmisille. 

Meillä Kymenlaaksossa on ihmisiä laajalla alueella. Välimatka ovat pitkiä. Eivät verrattavissa Pohjoiseen, mutta silti pitkiä. Kun hätä sattuu, toimiva ensihoito on ainut turvamme. 

Koin itse tämän 13 vuotta sitten. Odotin toista lastani. Kuukausi ennen laskettua aikaa kävin Kotkan keskussairaalassa vauvan koon vuoksi. Lääkäri ultrasi ja totesi olevan reippaan kokoinen tyttö tulossa. Painoarvio oli vajaa neljä kiloa. Muutaman viikon päähän varattiin aika äitiyspolille synnytystapa-arvioon. Kyse oli siitä, mahtuuko reippaan kokoinen vauva syntymään turvallisesti alateitse. Saavuin synnytystapa-arvioon, jossa lääkäri ultrasi ja totesi vauvan olevan hädin tuskin kolme kiloinen. Oli hämmentävää, miten painoarvio muuttui muutamassa viikossa kilon alaspäin. Tällöin en vielä tiennyt, että arviot voivat olla hyvin epätarkkoja. 

Laskettu aika tuli ja meni. Kävin Kotkan keskussairaalassa yliaikaiskontrollissa. Lääkäri arvioi, että vauva on alkanut jo valmistautumaan maailmaan tuloon ja voisin jäädä sairaalaan. Synnytyssalissa voitaisiin vauhdittaa synnytystä lääkkeellisesti. Lääkäri tuli hetken kuluttua takaisin ja valitteli, että kaikki synnytyssalit ovat täynnä. Tuumasi Kouvolan olevan niin lähellä Kotkaa, että voisin mennä kotiin odottelemaan synnytyssupistusten alkamista. Olin itse välimatkasta eri mieltä, mutta tuolloin en ehkä osannut vielä pitää puoliani. Lähdin pettyneenä kotiin. 

Seuraavana aamuyönä noin klo 5.20 heräsin outoon oloon. Soitin synnytysosastolle ja kerroin voinnistani. Sain ohjeeksi tilata taksin ja lähteä pikku hiljaa tulemaan kohti Kotkaa. Suljin puhelun ja tunsin paineen vatsassani. Oli aika ponnistaa. Vauva syntyisi juuri nyt. 

Puhelu hätäkeskukseen. 

Ne minuutit, kun odotin ensihoitoa samalla ponnistaen vauvaa maailmaan, oli elämäni pisimmät. Oli onni, että ambulanssit saapuivat nopeasti. Ensihoitajat ehtivät juuri sopivasti ottamaan kopin pienokaisesta ja saivat hänet hengittämään itse. Siinä hötäkässä ei kukaan hoksannut edes kelloa katsoa, siispä tyttäremme syntymäajaksi sovittiin klo 05.55. 

Synnytyksen kesto oli 35 minuuttia. Synnytys alkoi suoraan ponnistusvaiheella, ilman avautumisvaiheen supistuksia.

Tuo "lyhyt" matka Kouvolasta Kotkaan lokakuisen aamun pimeydessä oli elämäni pisin matka, vaikka mentiin kovaa hälytysajona. Loppujen lopuksi oli onni matkassa. Ilman ensihoitoa, en tiedä, olisinko saanut vauvaa hengittämään itse. Silloin minulla ei vielä ollut hoitajan koulutusta ja vaikka olisi ollutkin, olin aika shokissa tapahtuneesta. Vauva painoi 4050g. Ensimmäinen lääkäri oli siis arviossaan oikeassa ja olen kiittänyt monesti onneani siitä, että vauva mahtui syntymään alateitse, eikä jäänyt jumiin ja kärsinyt hapen puutteesta. Se olisi vammauttanut lapsen. 

Tarinani on ollut itselleni opetus kolmesta asiasta: ensinnäkin, kuinka vaikeaa tilanteiden arvioiminen on, vaikka kyseessä olisivat kokeneet ammattilaiset. Erityisesti etänä tehty arviointi on haastavaa ja tilanteiden etenemisen ennakointi on vaikeaa. 

Toisena, kuinka tärkeää on ensihoidon saavutettavuus ripeästi. Meidän tapauksessa asiat meni lopulta suht hyvin. Synnytyksiin, varsinkin isompien vauvojen, liittyy paljon mahdollisia komplikaatioita, jotka vaarantavat äidin tai vauvan hengen. Siksi synnytetään sairaalassa. 

Kolmantena, pidän nykyään aina puoliani. Jos olen eri mieltä, tuon sen rohkeasti esiin. 

Tein asiasta muistutuksen silloiselle sairaanhoitopiirille. Asia käsiteltiin hallituksessa. En tiedä, johtiko se toimiin, enkä tiedä, kuinka monta kymenlaaksolaista vauvaa on syntynyt vahingossa sairaalan ulkopuolella oman vauvani (vuoden 2011) jälkeen. Toivon luvun olevan pieni. 

Ennen kaikkea opin sen, että matka Kouvolasta Kotkaan ei ole lyhyt, se on pitkä. Erityisesti silloin, kun kyse on ihmisen hengestä. 

Tässä ensimmäinen kuva tyttärestämme kotona pyyhkeeseen käärittynä. Kuvasta huomaa, että kuvaajankin kädet on tärissyt nopeista tapahtumista johtuen.